On pimeää, ihan pimeää - kunnes avaan silmäni ja liki sokaistun auringon, sinisen taivaan ja hohtavana kimmeltävän hangen kirkkaudesta.

Missähän sitä taas ollaan? Istun sitruunankeltaisessa Luhdan toppapuvussani lumihangessa ja katselen edessäni levittäytyvää näkymää. Jyrkästi alaspäinviettävän rinteen hohtavan valkealla pinnalla käy vihlovalla itsevarmuudella varustettu vuoristotuuli. Se ajaa edessään hienojakeista puuterilunta kuin irtonaista suolahiekkaa Uyunin karkeahipiäisillä lakeuksilla. Kieli maistuu paksulta ja suuni on täynnä ruskeaa ja mustaa paksuutta. Köhin ja pullautan hangelle kitusistani liki maksoittuneen kauhallisen veren ja paksun liman sekaista sekametelisoppaa. Paljaaksi ajetulla päälaellani kiemurtelee tuoreempi ja eläväisempi noro, kuin pikkuruinen vuoristopuro, joka etsii väyläänsä pahkuroille kolhiintuneen kalloni uurteissa ja laaksoissa.

Pyörittelen varovasti päätäni ensin vasempaan ja sitten oikeaan varmistuen niskanikamien vahingoittumattomuudesta ja siitä, että vasemmalla puolellani kohoava keskipäivän kirkauden kruunaama lumihuippuinen Škhara kertoo, että sitä ollaan ilmeisesti Suur-Kaukasuksen rinteillä, ja että oikealla puolellani le-päilee rennohkon oloisesti kumitassut taivasta kohden suunnattun Ulyanovsky Avtomobilny Zavodin valmistama 469-mallin maastoajokki ja sen välittömässä läheisyydessä rakas ystäväni Händi - housut kintuissa ja hiljaksiin hihitellen. Händi katselee minua rikkaimurin suuttimeen juuttuneen tunturisopulin paljonpuhuvin, mutta mitäänpaljastamattomin silmin ja puristaa kädessään irtonaista ohjauspyörää, joka arvatenkin on varsin hiljattain kuulunut aikaisemmin mainittun UAZin interiööriin. Händin tukka retkottaa tuulessa kuivuneen veren kangistamana kuumavesipullomaisena rastana repaleisen kelsiturkin rinnuksilla ja nenänpään jatkona roikkuu kunniotettavan pitkäksi venynyt roikko sieraimista puskenutta hyytynyttä verta.

Hiukan huojahdellen, mutta tolpillaan pysyen Händi vilkuttaa minulle tilanteeseen nähden liioitellun iloisesti hymyillen. Vilkutan vaisusti takaisin ja samassa huomioni kiinnittyy Händin jalkovälissä uljaana törröttävän miehisen elimen tennispallomaiseksi turvonneeseen nuppiin. Poikkeuksellisen tästä muuten niin tutusta näystä tekee se seikka, että tavanomaisen sinertävään viitahtavan, mutta pääosin punavoittoisen värityksen sijasta Händin miehuuden tulppaanipäinen kruunu hohtelee valkeana kuin kesäinen morsian.

Jostakin ylärinteeltä kaikuu aikansa eläneen kuorma-auton jarrujen kirskuntaa ja moniäänistä mölinää, mutta minun silmäteräni kohdentuvat Händin jalkoväliin ja lumipallona pomppivaan pienoislipputangon nuppiin. Kultaiseen avaimeen, joka solahtaa sisälle tokkuraisen muistini ruosteiseen munalukkoon.

JOITAKIN TUNTEJA AIKAISEMMIN...

- Millon me ollaan siellä Murmelissa? Kysyi Händi seitsemättä tai kahdeksatta kertaa nostamatta katsettaan nuhruisesta Kalle Anka-taskukirjasta.

- Se on Murqmeli. Vastasin seitsemännen tai kahdeksannen kerran ja lisäsin: - Enkä tiedä - tällä kyydillä päästään ensin johonkin pienempään kylään, josta etsitään autokyyti perille. Perillä ollaan sitten kun ollaan perillä.

Händi tuhahti ja jatkoi lukemistaan. Tai kuvien katselua paremminkin, Händin kielitaito kun rajoittui välttävään suomenkieleen ja kohtuullisen kompuroimattomaan englanninkieleen. Ruotsiksi Händi osasi ainoastaan tilata Jaffaa "En flaska Jaffis" ja artikuleerata kryptisen "Jättehunde Maffe" -ryöpytyksen suustaan röhönaurun saattelemana.

Se miksi istua nökötimme köhivän traktorin perässään hilaaman puulastin päällä Georgian takamailla johtui pääosin siitä, että managerimme Cabins oli jälleen kerran karauttanut nukkuessamme tiehensä tienvarsimotellimme pihasta ja näinollen välttynyt vähentämästä keikkakassastamme kahden motellihuoneen hintaa. Luonnollisesti pakettiautomme perätilassa oli instrumenttiemme ja välttämättömien PA-laitteiden, strobojen ja savukoneen lisäksi myös valtaosa vaatteistamme ja keikkaliksojen lisäksi koko käteiskassamme Michael Cabinssin attaseasalkkuun säilöttynä.

On sanomattakin selvää, ettemme mekään aamun valjettua rahattomina reissumuusikkoina voineet jäädä odottelemaan motellin henkilökunnan reaktioita maksukyvyttömyyteemme. Livahdimme aamupalan jälkeen luvalla sanoen sangen vaivalloisesti respan vessan ikkunasta ja juoksimme minkä muusikonjaloistamme pääsimme kohti valkoisena häämöttävää Bezengin muuria, Suur-Kaukasuksen massiivista vuorivallia. Päivä olisi jo pian puolessa ja aikaa Kaukasian kiertueemme seuraavan keikan alkuun ei ollut kuin jokunen tunti.

Cabins oli buukannut meille tuolle kyseiselle torstaipäivälle kaksi lyhyempää settiä. Ensimmäinen keikka olisi Ušgulissa, Murqmelin kyläpahasessa, paikallisen suolaisen teen mukaan nimetyllä Nogay Shai -teehuoneella. Illaksi pitäisi puolestaan körötellä jyrkän vuoristotien päähän rakennetulle Khergianin Majalle, jossa tarkoitus olisi esiintyä otollista säätä odottelevalle ruotsalaiskiipeilijöiden porukalle. Hurmahenkisten hurrien tavoitteena oli kivuta kohti Škharan reilun viiden kilometrin korkeudessa hohtelevaa huippua ja ylittää jylhä ja jäätikköinen Bezengi Georgian puolelta nousten. Saksalais-ranskalainen tiimi nousisi Venäjän puolelta ja ryhmät kohtaisivat jossain matkan varrella, jos kaik-ki menisi nappiin, eikä yllätyksiä sattuisi.

Georgian, susien maan, puolella yllätyksiä ikävä kyllä sattui usein ja tavallisesti ne kantoivat mukanaan myös jotain kättä pidempää. Maantierosvoja, salakuljettajia ja muuta epäsosiaaliseksi luokiteltavaa porukkaa pyöriskeli Engurin laakson tietämillä ja vuoristosolien kätköissä. Kautta kansallisvaltioiden olemassaolon historian on tämä samainen ilmiö ollut havaittavissa jopa kaikkein salonkikelpoisimpien länsimaiden rajavyöhykkeillä, puhumattakaan Kaukasuksen ja Keski-Aasian kaltaisista syrjäseuduista.

Paettuamme motellista suuntasimme Mestiasta Ušguliin johtavan tien varrelle toivoen löytävämme uskollisen Transporterimme ja omahyväisesti virnuilevan managerimme joltain taukopaikalta matkan varrella. Kun kummastakaan ei näkynyt vilaustakaan, päätimme oikaista intuitiivistä metodia käyttäen pienempien kärripolkujen kautta perille - aika nimittäin alkoi olla kortilla, emmekä halunneet myöhästyä teehuoneen keikalta, josta Cabins oli arvatenkin jo käynyt perimässä maksun edeltä käsin. Tämä selitti myös sen, ettei miestä näkynyt mailla halmeilla. Luultavimmin hän notkui jossakin nuhruisessa kapakassa ryyppäämässä keikkaliksojamme parempiin suihin.

Vaivoin traktori kapusi pieneen kyläpahaseen, muutaman talon ja ruosteisen aaltopeltihallin rykelmään. Harmaanruskeat jykeväseinäiset töllit oli ripoteltu sattumanvaraiseen järjestykseen puhkiruostuneelta näyttävän aaltopeltihallin ympärille kuin rautanaulat timpurin työkaluvyöstä. Vanha tutkamasto ja säähavaintoaseman jäänteet kielivät paikan olevan pystyynkuoleva muistomerkki neuvostoajan kyseenalaisesta toimeliaisuudesta. Tutkamaston huipulla keikkui todiste georgialaisen amatööri-insinöörin kiitettävän vihreästä omavaraisuusajattelusta. Kierrätysmateriaaleista kokoonkyhätyn tuuligeneraattorin myllynsiipinä laukkasivat vanhan Tupolevin massiiviset tuplaroottorit, joiden pinta-alaa oli lisätty vähemmän esteettisesti aloilleen hitsatuin peltilisäkkein.

Jääpuikkojen joulukoristenauhoiksi muuttamat paksut vaijerit soivat alumiinimaston runkoa vasten kilkattaessaan ja navakan tuulen pyörittämä roottori löi tasarytmisenä kirskuvaa taustakomppiaan. Peltihallin uumeneista kantautui koirien räkytystä, innokasta mölinää ja tyhjäkäynnillä louskottavan moottorin tasaista rupsutusta.

Kivenjärkäleistä muuratun polttoainevaraston portailla istui ikivanha ja seniilillä, kaikenunohtaneella tavalla rikkiviisaan näköinen ukonkärnäke hämmennellen humalaisen hartaudella kuhmuraisessa kattilassa höyryävää, paprikaisen punaista gulassia siemaillen välistä kotipolttoista lämmikettä törkyisestä muovikanisterista. Äijänkänttärän pippurinmustat silmät tuikkivat väkiviinan kirkastamina risupartaisesta naamasta, joka oli kuin liian innokkaasti pureskeltu nikotiinipurkka - mauttomaksi mäyskytetty tunkkaisenvärinen klöntti joka oli lopuksi lintattu ukon luisevien harioiden väliin, kun parempaakaan paikkaa ei oltu siihen hätään keksitty. Ajan hampaan rouskuttamat kasvot muistuttivat tämän vuoristoisen maan karttaa ja olivat omalla rumankauniilla tavallaan häkellyttävän pysäyttävät - kasvot jotka tuntuivat kuiskaavan ääneti:"memento te mortalem esse - memento mori", muista kuolevaisuutesi.

Ukko leikkeli paksuja ja rasvaisia lihasiivuja voipaperiin kääritystä möhkäleestä tummuneella kindjalillaan - georgialaisella tikarilla, jonka juuret ulottuvat aina muinaiseen Iberiaan ja roomalaisaikaan. Veitselläleikattavan paksuna ilmassa höyryävään tuoksuun toi oman kirpeytensä ukon pataan lusikoima kotitekoinen adgika, jonka valkosipulin ja chilin kyllästämä aromi oli huumaava. Heiveröiseksi osoittautuneen aamupalan jäljiltä puolityhjinä mouruavat vatsamme siirsivät hetkeksi huomion jatkokyydityksen etsimisestä riittävän ja tasapainoisen ravitsemuksen pariin. Ukko huomasi kuolaavat katseemme ja tuntui hihittelevän itsekseen. Händi teki uhrautuvaisen päätöksen, astui askelen lähemmäs portaiden juureen kyhättyä kenttäkeittiötä ja ojensi ukolle puoliksi luetun Kalle Ankan.

- We want food. Tvoo. Häär? töräytti Händi ykskantaan säestäen sanojaan monipuolisilla viittomilla - usein maailmalla pärjää vallan mainiosti ilman isompaa kielitaitoa, onhan ihmisten välisestä viestinnästä ihan tutkitustikin valtaosa puhdasta kinesiikkaa ja tuntemattomankin kielen puheesta on käsitettävissä paralingvistisiä tasoja, joiden lukemisessa me ihmiset olemme toisinaan liki yhtä päteviä kuin nelijalkaiset haukahtelevat ystävämme.

- Ethän sä edes lukenut sitä vielä loppuun. Lausahdin tottapuhuen hiukan liikuttuneena Händin epäitsekkäästä eleestä.

- Äh, se oli ihan paska taskari. En mä tajunnu siitä mitään. Komisario Sisustakin oli tehty joku vitun Karlsson. Kusipää hurrit menny muuttamaan kaiken... Tokaisi Händi silminnähden vittuuntuneena ruotsalaisten epälegitiimiksi tulkitsemastaan käytöksestä.

Ukko tihrusteli mikroskooppisilla silmillään ensin taskukirjaa, sitten meitä ja sen lopuksi vielä Händin vasemman käden pystyssä törröttäviä etu- ja keskisormia. Ilmeisesti ukko ymmärsiyskän ja kaupat lyötiin lukkoon. Rivakalla ja ikäänsä nähden yllättävän liukkaalla liikkeellä äijä koppasi maasta tyhjän muovikanisterin ja leikkasi sen keskeltä kahtia ilmeisesti melko hyvässä terässä pitämällään kindjalilla. Kierrätysaatetta kumartaen saatiin näin aikaan kaksi muhevankokoista syömäastiaa, jotka tuotapikaa täyttyivät piripintaan höyryävällä gulassilla. Istahdimme peltihallin oviaukon eteen pinotuille pakkauslaatikoille ukkoa vastapäätä ja aloimme ahtaa mausteista pataa tuulensuojaan. Ukko pläräili tyytyväisenä taskukirjaa ja hykerteli kuin tahkojuuston löytänyt marsu.

Sisällä hallissa kävi melkoinen kuhina. Perälle oli pystytetty aitaus, josta kantautui kovaäänistä räkytystä, murinaa ja ulinaa. Ympärillä seisoi tiivis, mustaselkäinen rinki miehiä, jotka huusivat kuin ekaluokkalaiset uimahallin saunassa, joskin matalammalla nuotilla. Käynnissä oli selvästi koiratappelu, astetta verisempi kansanhuvi, jonka lisämausteena lyötiin kiivaasti vetoa siitä minkä koiran haukku tekee eniten haavaa alakynteen jäävälle karvaturrelle. Seinustalla kiemurteli pitkähkö jono koiranomistajia, jotka taluttivat omia muotovalioitaan kunnian kentille.

Etualalla jurnutti yksiksensä tyhjäkäynnillä venäläisvalmisteinen maastoauto ovet sepposen selällään. Moottorin pihalle yskimä sininen savupilvi sekoittui saumattomasti hallissa vellovaan turkkilaisen tupakan ja venäläisen mahorkan katkuun. Jollei aaltopeltihalli olisi ollut reikäinen kuin isomummon pitsipöksyt, niin koko koiraharrastajien puuhapiiri olisi luultavimmin siirtynyt pian puuhastelemaan ajasta ikuisuuden kennelliitoon.

Lusikoin maittavaa pataa suuhuni pahvinpalasesta taivutetulla lusikantapaisella ja puntaroin tilannettamme.

- Kuulehan Händi. Sanoin venyttäen ja mietteliäästi.

- Niin, oi, Käppers? Kysyi ensiksipuhuteltu ihan selvää piruilua äänessään.

En välittänyt moisesta vain jatkoin sävellajia tai dynamiikkaa muuttamatta: - Luulenpa, ettei toi eläinystävien vedonlyöntitapahtuma pääty vielä aikoihin, mikä tarkoittanee sitä, ettei tarkalleenottaen kukaan ole antamassa meille kyytiä Murqmeliin ainakaan pariin tuntiin.

- No vittu, mites me sit keritään sinne keikalle?! Parahti Händi turpa gulassia puolillaan.

- Ei tässä auta muuta kuin hypätä tohon Uaziin ja suunnistaa perille ihan omin avuin. Totesin kylmän harkitusti.

- Meinaatsä, että me pöllitään toi kottero? Kysyi Händi ääntään madaltaen.

- No ei sentään varasteta - ei, lainataan - palautamme sen sitten keikan jälkeen ja maksamme soveliaaksi katsomamme kompensaation ajokin käytöstä ja polttoaineen kulutuksesta.

- No, kandeisko noilta nyt kysyä ensteks? Kysyi Händi ja sojotti peukalollaan aaltopeltihallin perällä meukkaloivaan miesväkeen päin.

- Ottaen huomioon täkäläisten tulotason ja kaupankäyntiperinteen en usko, että sopimukseen päästäisiin kovinkaan joutuisasti - olettaen nyt, että edes saisimme auton omistajat kiskottua tuolta vedonlyöntipiiristä neuvottelupöytään. Selitin Händille - Tästä seuraa puolestaan se, että jälleen kerran myöhästymme keikalta, jolloin emme saa maksua, emmekä voi täten maksaa maastoajokin vuokraa ja koko homma menee notkeasti vituralleen. Jos sen sijaan lainaamme auton nyt, ajamme täyttäpäätä keikalle, etsimme Cabinssin käsiimme, takavarikoimme varat häneltä, ajamme takaisin, palautamme auton ja maksamme vuokran anteeksipyyntöjen ja selitysten kera, niin kaikki osapuolet voittavat. Omistaja saa keskeytyksettä keskittyä käsilläolevaan viihdetapahtumaan, teenjuojat saavat asianmukaista viihdykettä, me saamme liksamme ja korvaukseksi aiheuttamastamme hetkellisestä mieliharmista lainaamamme ajokin omistaja saa vielä täkäläisittäin sangen mukavan kokoisen rahallisen korvauksen. Selvitin Händille sillä kaikein vakuuttavimmalla äänelläni.

Jokin ajatuksessani nosti lyhyeksikynityt niskakarvani varvasseisontaan, vihjaisten, ettei olisi ehkä niinkään sanottua, että kuvailemani oma-aloitteinen vuokraoperaatio sujuisi aivan ongelmitta. Ilmeisesti Händillä oli sama tutina, sillä hän killitteli minua hiukan epäilevästi pää reippaanlaisesti kallellaan. Sitten Händi suoristautui, pyyhki suupielensä hihansuuhun ja lausahti hövelin hyväntahtoisesti:

- No mikäs siinä sitten. Ei ku menoksi.

Kapusin sukkelasti kuskinpenkille Händin teputtaessa kaikessa rauhassa pelkääjän puolen ovelle. Händi avasi oven ja asettautui seisomaan astinlaudalle. Hän vilkutti gulassiukolle ja huudahti:

- We take car, ookoo?

Ukko hymyili aurinkoista kolmen hampaan hymyään ja vilkutti takaisin humaltuneesti kikattaen.

Händin huutelu herätti kuitenkin huomiota miesporukassa, josta kuului kuin kaikuna kovaääninen älähdys. Katsoin parhaimmaksi lyödä muitta mutkitta vaihteen silmään ja painaa kaasupedalin lattiaan. Rintamakäyttöön rakennettu ääriluotettava Uaz ampaisi loikaten liikkeelle ja kaarsimme näyttävästi liiraten ulos hallinrötisköstä.

Takanamme alkoi suoranainen mylvintä ja georgian ja venäjän sekainen sadattelu. Lasketellessamme kohti kapeana nauhana rinnettä nuolevaa vuoristotietä kajahti ensimmäinen laukaus, jota säesti hallitsemattomana ryöppynä ilmoille viskottu rynnäkkökiväärisarja. Kun pelkääjän puoleinen sivupeilimme räjähti sirpaleiksi, työnsi Händi päänsä ulos autosta ja kuikuili hajamielisesti etääntyvää kylää kohti.

- Heh, hermostuivat. Arvasinhan mä.

Händi veti päänsä takaisin sisään ja alkoi kaivella jänteisen lihan jäänteitä hampaistaan.

- Niillä oli näköjään kuormurikin siellä. Tällanen samanlainen vihree. Näkyi aseistettua ukkoa lappaavan enemmänkin sen kyytiin.

- No jopas nyt. Ei auta sitten jarrutella yhtään. Viitsitkö vilkaista, josko täältä löytyisi jonkunmoista tiekarttaa. Jos mä olen Grönholm, niin ole sä Rautianen.

Sen verran vaaralliselta näytti edessäpäin, että päättelin kartanlukijan tulevan nyt enemmän kuin tarpeeseen.

Händi nyökkäsi ja nosti sitten naurahtaen päätään:

- Up in the ass of Timo! Muistaks?

- No toki! Naurahdin ja esitimme yhteen ääneen oman imitaatiomme Marcus Grönholmin klassikoksi nouseesta lausahduksesta asianmukaisin käsimerkein säestettynä.

Mutta nyt ei ollut aikaa urheiluhuumorille, eikä muunkaanmoisille tahattoman komiikan muisteloille. Jyrkässä rinteessä kiemurtava tie oli hengenvaarallisen kapea ja liki peilijäiseksi kynnetty. Rattia käännellessä oli oltava skarppina kuin ahven ja pidettävä kieli keskellä suuta. Renkaat oli topattu jääketjuilla, joita ilman reittivalinta olisi ollut auttamattomasti kuolemanvakavaan ulosajoon johtava, mutta jopa ketjujen kanssa tiellä oli todellisia vaikeuksia pysyä semminkin kuin jyrkkien mutkien takana saattoi piillä vaikka mitä yllätyksellistä.

Händi kurkkasi hansikaslokeron virkaa tekemään asennettuun peltiseen leipälaatikkoon, josta vierähti lattialle läjäpäin karkkipapereita ja tyhjiä Arsenalnoe-tölkkejä. Vanhaa kunnon Arsea, tai Persettä, kuten Händillä on tapana sanoa. Penkin alle puolestaan oli sullottu puruluita, säilyketölkkejä, isohko säkillinen koiran kuivamuonaa ja tsetsenialainen kotivalmisteinen 9mm konepistooli, Borz.

- Oho, onkohan näilläki semmoinen tappelukoira? Ihmetteli Händi.

- Näin voisi päätellä. Mitenkäs sen kartan kanssa? Kysyin hätäisesti, sillä mutkan takaa yllättäen tullut uusi neulansilmä oli suistaa meidät penkkaan ja penkan takana vaarallisen jyrkkänä viettävään rinteeseen. Viime tingassa sain auton kääntymään siinämäärin, että kimposimme jäätyneestä penkkavallista takaisin tieuraan.

Händi könysi sulavasti peräpenkille ja alkoi tonkia paikkoja.

- Bingo! Nyt löyty kartta... sanoi Händi ja jatkoi hiukan epäröivästi pienen tauon jälkeen: - Ja helvetin iso loota täynnä valkosta jauhoo.

- Jauhoa? Ihmettelin: - Mitä sorttia?

Händi puuhasi jotain ja tuikkasi pian jauhokuorrutetuksi muuttuneen päänsä penkkien välistä silmät kummallisesti tallittaen.

- Taitaa olla tuontikamaa. Veikkaisin, et kolumbialaista - eiku ootas, bolivialaista tosta sävystä päätellen.

Äkkiseltään kuvittelisi, että täälläpäin törmäisi suuremmalla todennäköisyydellä Afganistanin ylätasangoilla tuotettuihin ooppiumjohdannaisiin, mutta yhtä kaikki, takapenkillä oli styroksinen kylmälaukku täynnä erittäin hienojakoista kokaiinihydrokloridia, niinsanottua kokaiinisuolaa. Äkkiväärällä tiellä kurvailu kävi kokoajan hankalammaksi, eikä Händin epämääräinen heiluminen takapenkillä juuri parantanut asiaa. Valkoista pulveria pölisi ympäriinsä, ihan kuin olisi ollut leipuri Hiivan pulla-auton peräkontissa.

- Tulisitko takaisin? Kartta, muistuttaisin. Kartta. Lue karttaa ja pidä silmällä reittiä, jookosta? Anelin jo suorastaan hiukan huolestuneena.

Händi huljahti takaisin etupenkille housujaan nostellen ja hihittäen. Kartta oli rullattu tötteröksi turpaan ja koko Händin sarkahousujen etumus oli valkoisena pulverista. Pikaista deduktiivista päättelyä käyttäen ei ollut vaikea ymmärtää, mitä takapenkillä tapahtunut heilunta ja huojunta oli tarkoittanut.Vankilaolosuhteissa päihtymystilaa tavoittelevat asiakkaat joutuvat usein soveltamaan fysiologian oppeja saavuttaakseen päämääränsä. Eräs hyväksi havaittu keino on imeyttää muutoin liian vähäinen alkoholimäärä suoliston limakalvojen kautta vereen, esimerkiksi alkoholiin dipattua tamponia käyttäen. Naisten kerrotaan käyttävän samaa tekniikkaa toista käsillä olevaa ruumiinaukkoa ja sen limakalvoja hyödyntäen. Isä on myös kertonut, että merimiehet saattoivat hienommissa matkustajalaivoissa tumpata "perseen täyteen purutupakkaa", kun tuohon aikaan Amerikan linjoilla suosittu tupakkamällin jauhaminen oli miehistöltä kielletty matkustajien nähden. Olivatpa jotkut kuulopuheiden mukaan paketoineet myös etuveijarinsa kostutetulla nuuskalla ladatulla kortongilla, joskin tätä isä piti enemmänkin tarinana.

Olimmekin usein spekuloineet Händin ja Michael Cabinssin kanssa, miten eri limakalvoteitse nautitut päihdeaineet imeytyvät verenkiertoon. Toistaiseksi asiaa ei oltu kuitenkaan innostuttu testaamaan. Händin housujen etumus kertoi siis siitä, että ystäväni oli ryhtynyt sanoista tekoihin, ja että hänen hellyyden herkkutattinsa oli mitä luultavimmin saanut valkean tomusokeripinnoitteen.

Ystäväni sitruunankokoisina mollottavista silmistä paistoi purjosipulinpätkään verrattavissa oleva älykkyys ja Alepan muovikassin tilanneherkkyys. Oli selvää, ettei kartanluvusta tulisi nyt lasta eikä ripulipaskaa. Tein salamannopean päätöksen, jonka perusteluna haluan tässä nyt käyttää sitä tosiseikkaa, että Händi kykenee hakkaamaan kannuja tai kiipparia sellaisessa kunnossa, jossa normaali-ihminen ei kykenisi edes persettään löytämään, saati reikää sen keskeltä.

- Anna tänne! Vaihdetaan paikkoja. Sinä olet Grönholm ja minä Timppa.

Katkaisin heti alkuunsa Händin innostuneen toisinnon "Up in the ass of Timo!" -esityksestä ja istutin hänet rivakalla otteella ratin taa, skannaten sähköankeriaan nopeudella tiekartan merkintöjä.

- Hetkinen missäs nyt ollaan... jos tuossa on toi tunneli, selvä! Eli heti ton mutkan jälkeen tulee toinen - varo, se on sitten aika...

Venäläinen maastoauto singahti kuin maljutkaohjus paksun lumivallin läpi. Hetken aikaa roikuimme ilmassa vailla painovoiman maahanvangitsevaa puristusta. Persposket irtautuivat penkeistä ja olo oli kevyt kuin kevätesikolla. Kartta, lattialla lojuneet tyhjät oluttölkit, Händin nahkarukkaset ja sekalaisen kokoisten puruluiden joukko-osasto leijailivat kokaiinipölyn lumisadepalloksi muuttamassa ohjaamossa. Händi katseli minuun kyynel silmäkulmassa kimmeltäen ja näytti peukkua hymyillen kuin imurikauppias.

Sitten valtava isku, kipua, pimeää. Pimeää.

---

Katselen lumoutuneena ympäriinsä kanki-kaikkosena poukkoilevaa Händiä, jonka takana miljoonien eurojen kokaiinilasti kieppuu kumoon kaatuneesta kylmälaukusta pakkastaivaalle karanneena puuterilumipilvenä, vain aavistuksen oikeaa lunta vaaleanpunaisempana. Kuorma-autosta ulos turvonneet miehet ovat tässä vaiheessa rymistelleet lumivallin yli ja ryntäävät meitä kohti karjuen ja kiroillen kun tsekkiläiset terveyssisaret. Luullakseni emme voi juurikaan odottaa apua heidän puoleltaan, autokyydistä nyt puhumattakaan.

Etummaisena rinnettä alas sukeltaa uljas ja paksuvartaloinen mies avonaisena hulmuavassa venäjän armeijan parkassa. Puolalaisen tuoremakkaran paksuiset sormet puristavat otteessaan taittoperäistä kiinalaisvalmisteista rynnäkkökivääriä. Lyhytkarvainen karvahattu lennähtää päästä ja harjakseksi leikattu harmaantuva tukka tervehtii vuoristomaisemaa iloisesti esiin pompsahtaen. Paksut viikset lepattavat ilmavirrassa kuin kaksi Trans-Siberian Expressin keulaan jeesusteipattua karvaista makuupussia ja turpeiden punaisten huulien kehystämä kultahampain kirjailtu suu suoltaa karmeita kirouksia vihaisten killisilmien harittaessa vuoroin autorahdista ilmakuljetukseen siirtynyttä kauppatavaraa, vuoroin meitä. Näky on samaan aikaan uhkaava ja irvokkaan kaunis. Taka-alla huojuvat hahmot ovat uhkaavuudessaan tasaväkisiä paksun venäläisen kanssa, mutta eivät ansaitse vastaavaa kuvailua. He ovat sitä harmaata massaa, jota Hollywoodin toimintaelokuvissa marssitetaan liukuhihnatahdilla kovapalkkaisen pääosanesittäjän tasaisesti paukkuvan Beretan eteen.

- Händi! Huudahdan, - Mahtaakohan siellä autossa olla mitään aseistukseksi luokiteltavaa? Luulen, ettei tästä selvitä ilman fyysistä konfrontaatiota.

Händin silmiin syttyy eloisa, sähköistyneen oivaltava katse ja hän sukeltaa karvakuonosaukon nopeudella nurinkuriseen kulkuneuvoomme vain kimmotakseen kohta jousena takaisin voitonriemuinen hymy jauhonvalkeilla suupielillään. Lyhykäisten, mutta jykevien jalkojensa saattelemana housuton ystäväni rientää läpi hangen ja nietoksen seisomaan tatti tanassa rinnallani tämän väistämättömän myrskyn edessä. Käsissään hän kantaa kolmenkymmenen kilon säkkiä koiran kuivamuonaa. Katson Händin voimaa uhkuvaa juoksua ja hymyilen koko olemuksellani.

Ja minä kun ehdin jo huolestua.